Elämää ja aspartaamia

Anthony Bourdain on ns. amerikkalainen julkkiskokki joka on noussut kuuluisuuteen mm. No Reservations TV-sarjallaan, joka on pyörinyt esimerkiksi JIM-kanavalla jo joitain vuosia. Ansiokkaassa No Reservations -sarjassaan Bourdain matkustaa ympäri maapalloa tutustuen eri maiden ruokakulttuureihin ja vie katsojansa hiukan sivummalle (off the beaten path) valtavirtain ruokapöydistä. Bourdain ei kulje nenä pystyssä vaan vetää ohjelmiaan hyvin rentoon tyyliin.

Bourdain on kuitenkin ihan oikeasti keittiöalan todellinen ammattilainen ja pitkänlinjan keittiömestari. Valmistuttuaan vuonna 1978 kuuluisasta CIA:sta (Culinary Institute of America) Bourdain on työskennellyt monissa kuuluisissa Yhdysvaltalaisissa ravintoloissa. Nykyisin hän työskentelee keittiömestarina New Yorkin Brasserie Les Halles -ravintolassa.

Kitchen Confidental tutustuttaa lukijansa Bourdainin omaan hyvin värikkääseen henkilökohtaiseen historiaansa. Bourdain kuvaa kuinka hänen matkansa keittiöiden alamaailmaan alkoi jo lapsuudessa ja yksi vaikuttavimpia makuelämyksiä tapahtui vanhempien kanssa Ranskan matkalla, jolloin hän sai maistaa vichyssoisea (kylmää purjoperunakeittoa). Seikkailu kulinariiseen maailmaan alkoi ja Bourdain hakeutui 1973 lukion jälkeen itä-rannikon koillisosaan Cape Codin kainalossa olevaan pieneen Provincetowniin, missä hän aloitti pitkän taivalluksen kohti keittiömestariutta. Dreadnaught oli ensimmäinen kunnollinen ravintola missä Bourdain näki mitä ravintolan kulisseissa ja sen sydämessä eli keittiössä tapahtuu. Bourdain kuvaa pienen kalastajaravintolan reipasta henkilöstöä: ”sain nähdä paljon huonoa käytöstä tuon ensimmäisenä vuotenani P-townissa. Se teki minuun vaikutuksen. Nämä kaverit olivat mestarillisia rikollisia ja seksuaalisia atleetteja verrattuna minun säälittävän surkeaan ilonpitoon collegessa. He olivat maantierosvoja, konnia, lurjuksia ja kuin nuoria prinssejä minulle, joka olin vasta mitätön tiskaaja”. Dreadnaught oli myös sysäys kohti huumausaineiden villiä maailmaan josta Bourdain on myös hyvin avoin kirjassaan.

Bourdainin kirjassa käydään vuoroittain läpi kirjailijan omaa värikästä menneisyyttä sekä Bourdainin ajatuksia nykyajan ravintoloista; miten ravintolat toimivat, mitä kukin työntekijä tekee ravintolan kulisseissa ja mitä esimerkiksi henkilöltä vaaditaan että hänestä tulee joskus keittiömestari.

Kitchen Confidental todistaa että Anthony Bourdain hallitsee hyvin myös kirjoittamisen. Teksti on vetävää ja kirjassa ei ole montaa tylsää suvantokohtaa. Bourdain on selvästi parhaimmillaan kuvatessaan vanhojen työpaikkojensa lähes psykopaattisia kolleegoja loputtomine 1970- ja 80-lukujen heroiinitrippeineen ja kokaiinikasoineen. Bourdainin elämä sukeltaa välillä syvällä pohjamudissa samoin ammatillinen uraputki mutta lopulta järki ja terve elämä voittaa. Vaihtoehtona on kuolema tai raitistuminen.

Suosittelen kirjaa niille joita kiinnostaa ravintoloiden (amerikkaisten) maailma, ja varsinkin mitä tapahtuu niiden kuumissa ja kiireisissä keittiöissä. Meikäläisen kaltaiselle kieroutuneen huumorin ystävälle kirja antoi monta mukavaa hetkeä. Ja kaikille kukkahatutädeille varoituksen sana: kirjassa on välillä aika ronskia tekstiä.

Niin, ensimmäinen vuosi on vierähtänyt blogia kirjoitellessa. En uskonut että jaksan näinkin pitkälle. Jatketaan kuitenkin vielä hyvän matkaa ainakin kohti toista vuotta.

Innostuin Kaiho Niemisestä kirjailija joskus viime vuonna kun Yle Teeman Kirjamaa-ohjelma esitteli kirjailijan. Samassa yhteydessä Kirjamaan juontaja Reidar Palmgren luki otteita Pakolaisten kuskista. Näin vanhemmiten minuun kolahtaa juuri ns. Wanhaan Suomeen liittyvä kirjallisuus. Ehkä siihen liittyy se syy että isäni puoleinen suku on syvältä Pohjois-Savon syränmailta, ja isäni tarinat hänen lapsuudestaan ja sodanjälkeisestä Suomesta ovat kuin suoraan Linnan tai Päätalon kirjoista tukinuittoineen ja sodasta palaavine hiljaisine veteraanineen. Toinen syy on myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka vangitsi meikäläisen mielenkiinnon ensi tahdeista lähtien. Lopullisen niitin antoi sitten elämänmakuinen K. Päätalon Koillismaa.

Kaiho Nieminen kuvaa siis kirjassaan 1860-luvun nälkävuosien kituuttaman kansan rattoisan hitaasti etenevää elämää Itä-Suomessa. Suomen sodasta on jo kulunut tovi ja nälkä on ajanut suurruhtinaskunnan kansaa tien päälle leipää kerjäämään. Nämä laahustavat joukot saavuttavat myös kesäisen uneliaan itäsuomalaisen Suomenniemen kylän, jonka asukkaat eivät ole innoissaan näistä kutsumattomista vieraista. Kylän isännät yrittävät laittaa kerjuulaiset siltahommiin mutta työstä saatava helppo palkkajauho passivoi työmiehet niin että siltatyö jää kesken. Suomalaiseen tapaan, kylän mahtimiehet (tai isännät) päättävät lopulta siirtää kerjäläislauman naapuripitäjän puolelle. Kuskinhommaa tekemään päätetään laittaa Kallioisen vanhaisännän Simon hulttiopojanpoika Matti. Matti, joka toimii myös kirjassa kertojana, ottaa tietenkin vastaan tunnollisesti hänelle sälytetyn tehtävän. Matkalla mukaan tarttuu myös värikäs hevosmies mustalais-Hermanni joka opastaa Mattia välillä vaarallisellakin matkalla. Matti kokee hevosmatkallaan elämän koko kirjon kavaline naisineen ja pettävine väkijuomineen. Lopussa elämä heittelee Mattia dramaattisesti. Tarinassa kulkee myös Matin kylän rikkaan isännän Filippus Lyytikäisen hehkeä ja aistikas sisar Wilhelmiina, joka sekoittaa omalla tavallaan Matin nuorta päätä.

Minkälainen kirja Pakolaisten kuski sitten oli? Kirja on ensinnäkin kirjoitettu puhtaasti itä-suomen murteella, joka ainakin meikäläistä hiukan hidasti aluksi. Tarina itsessään on perinteinen ja perisuomalainen. Rikas väki määrää ja köyhät torpparit tottelee. Nieminen hallitsee selvästi ajan kuvauksen juuri nälkäkuolemaa tekevine kerjäläisineen jotka ovat aikalaisille toisen luokan kansalaisia. Lapsia ja vanhuksia kuolee tarinassa kuin kärpäsiä. Lähellä vieraileva kuolema onkin Matin aikalaiselle lähes arkinen asia. Niemisen teksti on taidokkaasti kirjoitettu ja kuin salakalavasti imee lukijansa mukaan. Vaikka tarina päättyy 204 sivun jälkeen jää tämän vaatimattoman oloisen kirjailijan kynänjäljestä vaikuttava jälki. Suosittelen.

Tästä Kaiho Niemisen haastatteluun

Katkelma kirjasta:

Sanovat työn aina tekijäänsä kiittävän. Saattaa olla, mutta meidän kirkonkylän äijien mielestä ei tekijälle tarvinnut enempää heruakaan. Heti kun kerkisin kääntyä kuormineni Tuuhaan kujalle, kävi toteen, että haukkuja niiltä kyllä irtoaa helpommin.

Hauturi Montani - ukko joka itsekin seuraaavana keväänä otti ja kuoli niihin pistosvaivoihinsa - vänkäili tyhjää ruumiskirstua riihen seinustalla kärryiltä alas. Se huomasi meidät. Ja hetihän sen piti kesken hommiensa viittoa minut siihen riihen nurkalle, sivummalle, etteivät kärryillä istuvat kerjurit kuule, ja ruveta känisemään: top muka tykkänään, Tuuhaan tuvalle on turha ajella.

Tuli nyt itsekin tämä harrastus aloitettua. Eli kirjaa riviin ja naputtaen ne Library Thing-palveluun. Hiukan samanlainen palvelu kuin Discogs on vinyyliaddikteille. Palveluun on myös yhdistetty tuttuja sosiaalisten verkkoyhteisöjen komponentteja ja palvelu näyttää olevan suosittu. Jäsenmäärä on jo ylittänyt miljoonan ja Suomessakin jo yli 2000 jäsentä. Herra vain tietää koska saan kaikki omat kirjani luetteloitua..

Tehdään jälleen pieni katsaus mitä mielenkiintoisia elokuvia on tulossa. Mukana muutama TV-produktio.

Red Riding: 1974, 1980 ja 1983 (TV)

Tässä on mielestäni parasta britti-TV:tä pitkään aikaan. Äärimmäisen laadukas trilogia joka perustuu David Peacen samannimiseen kirjakvartettiin ja jotka julkaistiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kolme täysimittaista elokuvaa: 1974, 1980 ja 1983 käsittelevät Yorkshiren kaupungin äärimmäisen synkkiä vuosia. Monikerroksiset tarinat ja koko yhteiskunnan läpi pursuava korruptio sekä mielenkiintoiset hahmot kantavat elokuvia mahtavasti. Mm. elokuvassa 1974 Sean Bean tekee mielestäni parhaimman roolisuorituksen pitkiin aikoihin. Elokuvassa 1980 tutustutaan kirkasotsaiseen poliisitutkijaan joka saa tehtäväkseen tutkia “Yorkshire Ripper” -tapauksia, missä naisia murhannut mielipuoli kulkee vapaana. Elokuvassa näyttäytyy Yorkshiren ytimeen asti läpimätä poliisilaitos kaikessa irvokkuudessaan. Viimeisestä elokuvasta en kerrokaan mitään ;). TV-elokuvat olivat suuri menestys viime vuonna briteissä ja ne saivat myös ensi-illan USA:ssa. Suosittelen.

Waiting for Superman

Kenellekään ei tule varmaan yllätyksenä että Yhdysvaltalaiset laahaavat muun “sivistyneen” maailman perässä peruskoulutuksen laadun osalta. David Guggenheim on tehnyt dokumentin maansa pahasti lagaavasta koulutusjärjestelmästä. Dokumentissa seurataan neljän nuoren taivalta Yhdysvaltain koulutusjärjestelmässä ja ainakin trailerin perusteella Guggenheim onnistuu avata mielenkiintoista aihetta edellisen ohjauksensa “An Inconvenient Truth” tapaan.

The Adjustment Bureau

Philip K. Dickin kirjallisen tuotannon sovitukset elokuvaksi kiinnostavat aina. Mukana on myös Matt Damon jolta totaalisesti feilaavan “Green Zone” elokuvan jälkeen odotan selvää parannusta. The Adjustment Bureau on elokuva joka siis perustuu (löyhästi) Philip K. Dickin saman nimiseen novelliin vuodelta 1954.

Dickin kirjoista on aikaisemminkin “yritetty” tehdä elokuvia mm. Total Recall, Blade Runner, Minority Report joista mielestäni Blade Runner oli niistä edelleen onnistunein.

Elokuva kertoo Matt Damonin esittämästä kongressiedustajasta joka on kovassa nousukiidossa Yhdysvaltain poliittisella taivaalla, kunnes hän tapaa sattumalta kauniin balettitanssijan (Emily Blunt) ja oudot tapahtumat käynnistyvät. Traileri kertonee loput..

Micmacs (Micmacs à tire-larigot)

Jean-Pierre Jeunet. Wau. Tässä on herra joka tekee laadukasta jälkeä elokuvasta toiseen. Monta kertaa tai itse asiassa, LIIAN monta kertaa Hollywoodin koneisto on imaisut lupaavan eurooppalaisen ohjaajan tekemään liukuhihnalle tusinaelokuvaa koko uransa ajan, hyvänä esimerkkinä meidän Renny Harlin. The City of Lost Children (1995), Amelie (2001) ovat komeita esimerkkejä ohjaajan repertuaarista. Elokuva siis kertoo videoliikkeen myyjästä joka saa eräänä päivänä osuman harhaluodista joka muuttaa uhrinsa elämänsuunnan. Enjoy.

Super 8

Lostin ja uuden Star Trekin tekijän yksi uusista projektista. Alla oleva traileri on ainoa mitä elokuvasta käytännössä tiedetään. Spielberg siis tuottaa ja JJ Abrams ohjaa. Ensimmäisenä tulee mieleen parin vuoden takainen Cloverfield jossa Abrams oli tuottajana. Ei kyllä kovin omaperäistä.

Winter’s Bone

Tämän vuoden Sundancen voittaja. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Debra Granik, joka on tehnyt mielenkiintoisen tarinan Missourin syvillä takamailla asuvasta perheestä, jonka huumeita myyvä isä pakenee viranomaisia ja jättää perheen pahaan välikäteen. Perheen nuori 17-vuotias tytär päättää pelastaa mitä perheestä on jäljellä ja lähtee etsimään paossa olevaa isää.

Inception

Christopher Nolan on tällä hetkellä niitä harvoja nuoremman polven Hollywoodvillen ohjaajia, jotka ovat tehneet tasaista laatua jo kymmenen vuotta. Memento,

Insomnia, Batman Begins, The Prestige, The Dark Knight ja nyt Inception ja parin vuoden päästä Batman 3. Inception-elokuvassa L. Di Caprion esittämä Dom Cobb on taitava varas joka on erikoistunut varastamaan arvokkaita salaisuuksia syvältä uhriensa alitajunnasta. Dom Cobb ui syvällä kansainvälisen yritysvakoilun syvissä vesissä ja myy siis ammattitaitoaan eniten tarjoavalle. Äärimmäisen mielenkiintoinen trailer.

Brooklyn’s Finest

Antoine Fuquan tuorein tuotos ja paluu ison omenan poliisimailmaan. Menestyneen Trayning Day -elokuvan jälkeen Fuquan elokuvat ovat olleet mielestäni laadultaan aikas laidasta laitaan: Bruce Williksen afrikkarymistely Tears of the Sun ja lähes naurettava King Arthur ei olleet ainakaan minun mieleeni. Puhumattakaan Shooterista. Training Day on edelleen yksi parhaimpia kyttäelokuvia ja nyt uusin Brooklyn’s Finest lupaa myös laadukasta jälkeä.

A Prophet (Un Prophète)

Jacques Audiardin ohjaama kova kuvaus ranskalaisesta vankilamaailmasta missä nuori arabi joutuu vankilaan missä elämä koulii hänestä mafian juoksupojan. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana viime vuoden riennoissa mutta jäi lohdutuspalkinnoille. Voitti kuitenkin isosti viime vuonna Cannesin festareilla. Näyttää hyvältä.

Cyrus

Näyttelijä John C. Reilly ei ole mitenkään viime aikoina pistänyt meikäläisen silmään roolivalinnoillaan. Liuta B-luokan komedioita yksi toisensa perään. Mutta rooli Paul Thomas Andersonin nerokkaassa Magnoliassa herätti toivoa ja nyt näyttää oikea rooli iskeneen kohdalleen.

Boardwalk Empire (TV)

Varmasti tämän vuoden televisiotapaus. Sopranoksen käsikirjoittajan uusi syyskuussa HBO:lla ensi-illan saava draamasarja. Sarjaa on saanut kohua osakseen myös siksi että Martin Scorsese on yksi ohjaajista. Sarja kertoo Atlantic Cityn alamaailmaa johtaneesta Nucky Thompsonista jota näyttelee Steve Buscemi.

Kesäloma on aevan nurkan takana, ja huomasin että pokkareita on taas lomaa varten tullut hyllyyn lisää kuin varkain. En usko että saan kaikkia luettua mutta toivottavasti ainakin hyvän osan.

Aikaisemmin pokkariosastoon on tullut Anthony Bourdain Kitchen Confidental, sen vieressä pälyilee Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Lomalukemiseksi on myös varattu jo harvinaisempi Otavan Seven-pokkari Stig Ramelin kirjoittama Kustaa Mauri Armfelt 1757-1814, ja tänään tuli Suomalaisesta kannettua “kolme pokkaria kympillä” -tarjouksen myötä Yann Martelin Piin elämä, H.G. Wells Maailmojen sota ja pisteenä (p)iin päällä Salman Rushien Saatanalliset säkeet. Rushien on ollut muutenkin tutustuttavien kirjailijoiden listalla, joten säkeistä on toivottavasti hyvä aloittaa.

Loppukesä, syksy ja alkutalvi on sitten varattu puhtaasti scifi-genrelle. Pitkin viime vuoden loppua olen saanut kerättyä mm. Asimovin Säätiö-trilogian sekä vanhaa Dyyni-sarjaa. Näyttää siellä yksi Alastair Reynolds myös odottavan. Ja sokerina pohjalla: Viime viikolla postilla tullut vuonna 1969 painettu Arthur C. Clarken 2001 Avaruusseikkailu.

Kustannusosakeyhtiö Teoksen “Kiitos,Jeeves” on ensimmäinen osa P.G.Wodehousen Jeeves and Wooster -sarjan suomennoksista ja se sisältä kolme hauskaa tarinaa “Jepulis Jeeves”, “Kiitos Jeeves” ja “Munakasta Jeeves”. jatkoa on jo luvattu pikaisesti tämän vuoden syksylle (Hiiop, Jeeves). Tarinat kulkevat kevyellä otteella missä pääosissa ovat nuori yläluokan Bertram “Bertie” Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves. Tarinoissa Bertie yrittää setviä rohkeasti rikkaiden ystäviensä joutavia parisuhdeongelmia, ja taustavoimana Bertiellä on tietenkin uskollinen herrasmiespalvelijansa, joka esiintyy enemmänkin harmaana eminessinä ja joka lopulta ratkaisee ongelmat ja selvittää sotkut.

P.G. Wodehousen epätodellinen brittiläinen Jeeves-universumi (allekirjoittaneen oma nimitys), osuu jonnekin maailmansotien välimaastoon, missä jäykästi pönöttävän yläluokan nuori tyhjäätoimittava jälkipolvi elää ikuista kesäänsä. Päivät kuluvat hitaasti välillä herrasmiesklubeilla laiskasti notkuen ja joskus maaseudun jättikartanoissa seikkaillen. Illat ovat sitten loputonta illallista hopeakihveleineen. Jossain alapuolella on sitten se tyhmä rahvas, johon tarinoissa ei paljon viittailla, kuitenkin rahvas välillä vilahtaa tarinoissa hiukan hölmöinä maaseutukonstaapeleina tai umpityhminä kylmäkköinä. Internetin mukaan juuri P.G  Wodehousen tarinoiden myötä peribrittiläinen aatelismies tweedeineen sai hiukan hassahtaneen eksentrikon leiman. Tarinoiden henkilöiden nimet ovat myös jokseekin uskomattomattomia, vai mitä mieltä olette seuraavista: Galahad Threepwood, Majuri Brabazon-Plank, Tuppy Glossop, Pongo Twistleton ja Gussie Fink-Nottle.

Ennen kirjaa ja kirjan aikana ei voi olla tietenkään muistamatta Hugh Laurieta ja Stephen Fryta vuosien 1990-1993 klassikkosarjassa Kyllä Jeeves hoitaa (Jeeves and Wooster) ja nyt kirjan jälkeen huomaa kuinka nappisuorituksen parivaljakko teki TV-sarjassa.

En ole lukenut Wodehousen kirjoja alkuperäisellä kielellä mutta suomentaja Kaisa Siveniuksen jäljiltä teksti on kyllä todella onnistuneen oloista. Wodehousen tyyliin tarina lentää hyvin kikkailevan rytmikkääseen sävyyn, ja välillä hyvin teräviäkin käännöksiä tekevät juonipolut pitävät lukijan otteessaan loppuun saakka.

Luen selvästi liian vähän huumoripitoisia kirjoja koska Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1975) kolmen tarinan suomennoksen parissa, viettää mielellään tovin jos toisen. Wodehousen tarinat ovat ennenkaikkea “hyvänolonkirjallisuutta”. Tarinoiden lukija saa hymyillä koko rahan edestä kaikki 570 sivua.

Halu virtuaalimatkailulle iski päälle jälleen piiitkästä aikaa. Osasyynä oli raskas viikonloppu perheen parissa..puuh. Loputtomalla energiavarannolla varustettu tytär ja muuten vaan vaativa vaimo vie voimat. Tuntuu taas että pääsee lomalle töihin. Kuitenkin, päätin illan hämärtyessä ottaa syvän sukelluksen tietoverkkojen hämäriin vesiin ja katsoa minne virrat vie.

Matka vei nopeasti suoraan Dumbarton pieneen uneliaaseen kaupunkiin joka sijaitsee Skotlannin kyljessä. Tässä pienessä kaupungissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta jos matkalaisen polku kulkee kohti vanhaa Overtoun kartanoa, niin sieltä löytyy mielenkiintoinen kohde.

Kartano on saanut vuosikymmenien aikana hyvin kyseenalaista mainetta, kartanon vieressä olevan sillan takia. Goottityylisen synkkä silta on koitunut arviolta yli 50 koiran kohtaloksi. Edelleen tuntemattomasta syystä, kymmenet koirat ovat päättäneet hypätä alas sillalta arvattavin tuloksin. Paikallisten mukaan “koirien itsemurha-aalto” alkoi jo 1950-1960 luvuilla, ja lähes varmaan 15 metriä alempana odottavaan kuolemaan koiria loikki noin yksi per kuukausi. Kaikenlaisia teorioita on kehitelty aina koiria hypnotisoivasta joen virtaavan veden äänestä, läheisen ydinvoimalan tahi elektronisten impulssien vaikutuksesta. Syyllisen viittaa on sovitettu myös perinteisesti kartanossa asustavien haamujen harteille.

Osa sillalta alas hypänneistä koirista on paikallisten mukaan myös selvinneet kunnes ovat hypänneet sillalta alas uudestaan.

Vuonna 2005 koirapsykologi (okei, Canine Behaviour Specialist) tohtori David Sands päätti selvittää mysteeriä tarkemmin ja aloitti tutkimukset.

Internetin mukaan, sillan synkkä arvoitus on edelleen ratkaisematta. Kaikenlaista..

Lähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Overtoun_Bridge

http://www.problempets.co.uk/media/overtounbridge.asp

http://overtounhouse.com/

Herr Günther Grass on minulle täysin uusi kirjallinen tuttavuus. Ennen kuin aloitin lukemaan Ravunkäyntiä (btw Tammi Keltainen kirjasto # 343), minun oli suorastaan pakko googlettaa Grassin nimi.

Syntynyt 1927 Danzigissa, 17-vuotiaana SS-panssaridivisioonan panssarivaunun lataajana, haavoittui ja jäi vangiksi. Sodan jälkeen opiskeli kivenhakkaajaksi, minkä jälkeen graafiikka ja kuvanveistoa. Viisikymmenluvulla ensimmäisten taidenäyttelyiden aikoihin, Grass alkoi myös suoltamaan kirjallista tuotantoa; proosaa, runoja ja näytelmiä. Vuosikymmenen loppupuolella Grass julkaisi minulle ainoan tutun kirjan eli Die Blectrommel, Peltirumpu. Olen nähnyt kirjasta vuonna 1979 julkaistun Volker Schlöndorff:n ohjaaman elokuvan kauan aikaa sitten, joka vei kotiin mm. parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Grass kirjallinen ura sain lopulta tuulta alleen ja nyt yli 80-vuotiaan saksalaisen mittavaa uraa kruunaa mm. Thomas Mann -kirjallisuuspalkinto sekä Nobelin kirjallisuuspalkinto (1999). Kirjailijalla on kovat meriitit kaiken kaikkiaan.

Ravunkäyntiä kirjan aloitus on haastava: “Miksi vastaat nyt?” kysyi eräs, joka en ole minä. Siksi että äiti aina…Siksi että halusin huutaa niin kuin silloin kun huuto kiirii vetten päällä, mutta en voinut…Siksi että totuuteen tuskin kolmea riviä enempää..Siksi että nyt vasta…

Grass tyylistä tulee mieleen Irving tai Vonnegutin tuotanto - sanat ja lauseet on viimeisen päälle pumpattu ja suorastaan räjähtävät lukijan silmille. Voisi puhua jopa raskaasta tekstistä, missä lukija keskittyminen ei saa herpaantua.”Haasteellisen” alun jälkeen Grass punoo lukijan eteen mielenkiintoisen usealla eri tasolla etenevän tarinan, missä kirjan kertoja toimittaja Paul Pokriefke alkaa tutkimaan Toisen Maailmansodan jälkimainingeissa venäläisen sukellusveneen uhriksi joutuneen Wilhem Gustloff -matkustaja-aluksen tarinaa. Tarina sukeltaa syvälle Paulin oman perheen lähihistoriaan ja kaivautuu myös Internetin villiin aluskasvillisuuteen missä Paul kohtaa tuskallisesti oman elämänsä avoimet haavat. Grass kuvaa upeasti Toisen Maailmansodan aikaisen Saksan sekä sodan jälkeisen, jaetun Saksan kylmän todellisuuden. Paulin rikkinäisen elämän täyttää pikku hiljaa lähes historian hämärään kadonneen matkustaja-aluksen kohtalo. Paul pohtii historian lähestymistään juuri ravunkäynnin tavoin: Vinosti sivuttain, vähän rapujen tapaan, jotka ovat muka kulkevinaan takaperin vaikka siirtyvätkin sivusuuntaan ja itse asiassa etenevät aika nopeasti. Ja niin tarina lopulta avautuu lukijalle useista eri kulmista ja huipentuu traagiseen loppuunsa.

Grassilla on mielestäni uskomaton taito räjäyttää tarina eri suuntiin ja ajallisesti eri tasoille, ja kuitenkin koko paketti pysyy hienosti kasassa loppuun asti. Ravunkäyntiä piti hankalan alun jälkeen hyvin otteessaan ja ehkä hiukan toivoin että historiallinen tarina olisi jatkunut tuon 250 sivun jälkeenkin. Kirjan teki myös mielenkiintoiseksi se fakta että kyseinen matkustaja-alus on ollut olemassa. 65 vuotta sitten upotetun aluksen mukana meni yli 9000 (!) saksalaista. Tapausta onkin sanottu Hitlerin Titaniciksi. Pienen googletuksen jälkeen alukselle löytyy useita muistosivustoja, joissa käydään Grassin kirjan tapaan yksityiskohtaisesti läpi aluksen historiaa ja viimeinen purjehdus tammikuun hyisessä Itämeren yössä. Günther Grassin kirja ja minun ensimmäinen tuttavuus ei siis pettänyt. Nyt hyllyssä odottaisi vielä Grassin toinen kirja “Taikalaatikko”, jonka voisi lukea aiottua aikaisemmin. Suosittelen.

Televiissio osastoni on ollut turhan kauan hiljaisuudessa, joten lisätään sinnekin artikkeli.

YLE on selvästi alkanut käyttämään Yhdysvaltalaisen HBO-yhtiön kanssa tekemäänsä paljon julkisuutta saaneen sopimuksen tuomia etuja.

Ensi viikosta alkaen alkaa TV 1:llä useita palkintoja saanut suursarja John Adams. Sarja on tietenkin kaltaiselleni historian ystävällä must-see.

Sarja siis kertoo Yhdysvaltojen järjestysluvultaan toisen presidentin John Adamsin tarinaa, joka vaikutti 1700-luvun loppupuolen nuoren Yhdysvaltojen politiikassa. Hän oli myös yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista.
Sarjan casting on jälleen kerran vaikuttavaa luettavaa: Paul Giammatti, Laura Linney, Tom Wilkinson, David Morse jne. Tuottaja hääri Tom Hanks.